Kerro filosofille huolesi

Jos ei muuten auta, niin kerro filosofille. Filosofi-terapeutti ottaa vastaan sopimuksen mukaan, vaikka lähiön ostoskeskuksessa. Filosofit ovat valmiita tulemaan kansan pariin antiikin malliin.

Kerran viikossa jo 12 vuoden ajan kanadalainen filosofian professori Peter March on ajanut kotikaupunkinsa Halifaxin ostoskeskukseen. Siellä hän nostaa keskuksen aukiolla olevalle pöydälle kyltin, jossa lukee "filosofi on paikalla". Kuka tahansa ohikulkija on tervetullut keskustelemaan filosofin kanssa. Ja kävijöitä riittää. Peter March kertoo tutkivansa "kotitekoista filosofiaa" (vernacular philosophy) (vernaculus (lat.) = kotitekoinen), ts. tavallisten ihmisten itse kehittämiä filosofisia rakennelmia. Hänen mielestään akateeminen filosofia on vaikuttanut liian vähän tavallisten ihmisten elämään, ja hän kehottaa filosofeja astumaan ulos yliopistoista ihmisten keskuuteen. Mikäpä paikka soveltuisi paremmin ihmisten kohtaamiseen kuin ostoskeskus, nykyajan agora. Ihmiset viettävät siellä paljon aikaansa, ja sää on aina suotuisa filosofisille keskusteluille.

March haluaa tutkia ihmisten omaa filosofista ja metaforista ajattelua. Hän haluaa myös auttaa ihmisiä selviämään elämän kriiseistä ja pyrkii kehittämään tavallisten ihmisten tarpeita vastaavia tapoja keskustella filosofiasta. Hän on huomannut että ihmisten itsensä kehittämät elämänfilosofiat ovat usein hyvinkin monimutkaisia ja hienoja. Esimerkiksi eräs Marchin luokse tullut sähkömies oli kehittänyt varsin toimivan elämänfilosofian, jossa hän näki talon sähköverkon metaforana kaikille elämän ongelmille. Mutta usein nämä tavallisten ihmisten filosofiat ovat myös kapeita, yksipuolisia ja epätäydellisiä ja siksi suurtakin kärsimystä aiheuttavia.

Mitä on "filosofinen auttamistyö" tai "filosofin praktiikka"? Kenen kannattaisi hakeutua filosofin vastaanotolle? Mihin filosofinen auttamistyö pyrkii ja millä keinoilla? Mikä erottaa sen toisaalta psykoterapiasta ja toisaalta akateemisesta filosofiasta? Näitä kysymyksiä pohdittiin kolmannessa kansainvälisessä Philosophical Practice konferenssissa New Yorkissa kesällä 1997. Konferenssiin kokoontuivat filosofit, jotka ovat erikoistuneet tavallisten ihmisten auttamiseen filosofisen keskustelun avulla. Kokouksessa oli noin 60 puhujaa ja kaikkiaan noin 120 osallistujaa Yhdysvalloista ja Kanadasta sekä mm. Hollannista, Saksasta, Etelä-Afrikasta, Israelista, Ranskasta, Hong Kongista ja Taiwanista. Pohjoismaita edusti minun lisäkseni filosofian professori Anders Lindseth Norjasta.

Nykyisen philosophical practice -liikkeen katsotaan saaneen alkunsa 1980-luvun alussa, kun saksalainen Gerd Achenbach aloitti filosofisen vastaanottonsa. Vuosikymmenen kuluessa liike on levinnyt erityisesti Saksassa ja Hollannissa. Mutta ajatus filosofian käyttämisestä tavallisten ihmisten auttamiseen ei ole uusi.

Antiikin Kreikassa ja Roomassa tämä ajatus oli tuttu. Erityisesti ns. hellenistisen kauden filosofit (n. 330 - 30 ekr.), stoalaiset, epikurolaiset ja skeptikot, näkivät filosofian tehtävänä tavallisten ihmisten kärsimysten lievittämisen. Filosofia verrattiin lääkäriin ja filosofin tehtävä oli mielen kärsimysten helpottaminen, aivan kuten lääkäri helpottaa ruumiin kärsimyksiä.

Demokritos (n. 460-370 eKr.) oli ensimmäisiä, joka kehitteli tätä terapeuttista analogiaa: "Lääketiede parantaa ruumiin sairaudet, mutta viisaus vapauttaa sielun sen kärsimyksestä."

Hellenistisen ajan filosofit veivät sittemmin tämän lääketieteellisen analogian vielä pidemmälle. Heidän mukaansa filosofia parantaa ihmisten sairaudet, sairaudet jotka syntyvät vääristä uskomuksista. Filosofin argumentit vaikuttavat sieluun kuten lääkärin lääkkeet ruumiiseen. Antiikin aikana filosofian päämäärä tavallisesti nähtiin seuraavien kysymysten tutkimisena: "Mitä on ihmisen onnellisuus tai kukoistaminen"? ja "Miten onnellisuus voidaan saavuttaa?" Hellenistifilosofit asettivat näiden kysymysten lisäksi filosofian tavoitteeksi mielen häiriöttömän tilan, ts. mielentyyneyden tai mielenrauhan (ataraxia). Tämän lääketieteellisen analogian mukaan ruumiin sairautta vastasi sielun kärsimys (pathé), ruumiin terveyttä sielun viisaus ja hyve. Sielun kärsimystä aiheuttivat väärät uskomukset ja niistä seuraavat tyhjät halut. Oppilaan konkreettiseen tilanteeseen ja tarpeisiin sovitetut filosofiset argumentit olivat oikea lääke sielun kärsimyksiin.

Roomalainen Cicero (106-43 eKr.) totesi stoalaisittain: "Vakuutan teille että on olemassa lääkintätaito sieluakin varten. Se on filosofia..." Juuri stoalaiset ovatkin olleet eräänä tärkeänä esikuvana ensimmäisen filosofin vastaanoton avanneelle Gerd Achenbachille.

Hellenistifilosofien näkemys oli, että ihmiskunnan kärsimykset johtuvat ennen kaikkea tunteista, erityisesti hallitsemattomista haluista ja liioitelluista peloista. Monenlaiset huolet ovat estämässä ihmisiä todella elämästä. Filosofia ei ollut hellenistifilosofeille abstraktia teoriaa, vaan elämisen taitoa. Filosofian tehtävä oli juuri tunteiden, emootioiden parissa. Mutta heidän näkemyksensä emootioista poikkesi meillä vallitsevasta käsityksestä, joka pohjautuu platonistiseen ajatteluun. Tämän platonistisen käsityksen mukaan tunteet ja emootiot ovat "irrationaalisia". Niiden ajatellaan olevan villejä ja hallitsemattomia voimia, jotka ovat jatkuvassa ristiriidassa järjen ja ajattelun kanssa. Stoalaiset hylkäsivät tällaisen platonistisen opin sielun jakautuneisuudesta. Heidän mukaansa sielu ei sisällä järjestä riippumattomia ja sitä vastaan taistelevia osia.

Stoalaisten käsitys emootioista pohjautuu Aristoteleen näkemyksiin. Tämä näkemys tunteista on nykyisin valtaamassa alaa erityisesti uuden kognitiotieteen piirissä. Sen mukaan emootiot ovat hyvin läheisessä kosketuksessa uskomuksiimme, käsityksiimme ja arvostelmiimme. Jos käsityksemme muuttuvat, myös tunteemme muuttuvat. Uskomukset ovat jopa tunteiden perusedellytyksiä.

New Yorkissa Gerd Achenbach puhui vaikuttavasti otsikolla Kohti viisautta filosofisessa praktiikassa. Stoalaisen mallin mukaisesti hän halusi nostaa filosofin praktiikan avainkäsitteeksi ja tavoitteeksi viisauden.

- Filosofin praktiikka on käytännöllisen viisauden tavoittelua, Achenbach totesi ja korosti myös tiedon ja viisauden eroa.

- Viisaus on omien kokemusten kautta opittua ja testattua tietoa. Se on sisäistettyä tietoa, joka näkyy teoissamme. Viisaus on mahdotonta ilman kosketusta omiin kokemuksiimme.

NELJÄ SÄÄNTÖÄ

Achenbach on laatinut neljä perustavaa sääntöä filosofin praktiikalle. Ensimmäisen säännön mukaan ihmisiä tulisi aina kohdella siten, että otetaan huomioon jokaisen yksilön ainutkertaisuus. Jokaisella on yksilöllinen tapansa ajatella. Nietzsche oivalsi hyvin tämän ihmistä koskevien yleisten totuuksien riittämättömyyden: yhdelle sopiva tapa käyttäytyä onkin toisen kohdalla täysin sopimaton tai suorastaan naurettava.

Toisen säännön mukaan filosofin on yritettävä parhaansa mukaan ymmärtää asiakasta. Tähän liittyy Achenbachin mukaan eräs filosofin vahvuus - hän on tutustunut monenlaisiin tapoihin ajatella. Hän on oppinut, että ihmiset ajattelevat erilaisia asioita erilaisilla tavoilla. Achenbach korostaa eläytymisen osuutta asiakkaan ymmärtämisessä.

- En voi ymmärtää toista ihmistä vain hänen käyttämiensä lauseiden, vaan oman itseni avulla. Ihmistä voi ymmärtää vain ihmisen kautta. Aidon keskustelun synnyttäminen ja asiakkaan aito ymmärtäminen vaatii Achenbachin mukaan myös erityistä asennetta, jota runoilija Paul Valéry (1871-1945) on kuvannut seuraavasti:

"Kaikki sellaiset tavat katsoa asioita, jotka eivät yllätä meitä, ovat vääriä. Jos jokin todellisuuden alue tulee meille tutuksi, se menettää jotakin todellisuudestaan. Filosofinen ajattelu on palaamista tutusta yllättävään. Se on todellisuuden näkemistä hämmästyttävänä."

Achenbach korostaa yhä uudelleen asiakkaan kuuntelemisen ja ymmärtämisen tärkeyttä. Kuulluksi tulemisen tunne on perusedellytys sille, että asiakas voi muuttua.

Kolmannen säännön mukaan filosofin ei tulisi yrittää muuttaa ihmistä, joka hakee häneltä apua.

- Kehotan teitä olemaan varovaisia ja vaatimattomia: vastustakaa nykyisin epideemistä houkutusta muuttaa sitä ihmistä, joka luottaa teihin.

Neljännen säännön myötä filosofin praktiikan keskeiseksi tavoitteeksi nousee asiakkaan näkökulmien laajentaminen ja avartaminen.

- Ikivanha viisaus on se, että ihmiset eivät kärsi asioista ja olosuhteista, joista he kertovat ja joista he valittavat. He kärsivät ensisijassa siksi, että he näkevät asiat ja olosuhteet siten kuin he näkevät ne. Kuten Epiktetos sanoi: "Eivät asiat itsessään vaivaa ihmisiä, vaan heidän käsityksensä noista asioista." Mikään ei muuta tapaamme nähdä asiat enemmän kuin huomion kiinnittäminen yksityiskohtiin, ja näkökulmien laajentaminen.

Achenbach varoittaa monien terapeuttien ja filosofienkin yksinäkökulmaisuudesta. He luovat keinotekoisia "toisia" todellisuuksia tulkitsemalla ihmisten kaikki kysymykset, valitukset, ongelmat yhden teorian valossa. Tuo teoria voi yhtä hyvin olla freudilainen seksuaaliteoria tai yksipuolinen heideggerilainen, sartrelainen tai platonistinen näkemys. Achenbachin mielestä juuri näkökulman vaihtaminen tekee filosofisen auttamistyön mahdolliseksi: asiat nähdään toisessa valossa, toisin silmin. "

SOKRAATTINEN DIALOGI

"Sokraattinen dialogi" oli New Yorkin kongressissa esitellyistä lähestymistavoista innostavin ja pisimmälle jalostettu. Kyseessä on 6-10 hengen ryhmässä tapahtuva filosofinen keskustelu, joka etenee puheenjohtajan johdolla tiettyjen sääntöjen mukaan ja kestää 1-2 päivää. Sitä käytetään mm. yrityskonsultaatiossa, ammatillisessa koulutuksessa sekä tavallisten ihmisten kanssa. Tämä filosofinen happening on yleensä osallistujille vaikuttava kokemus ja palauttaa uskoa siihen, että aito keskustelu ihmisten kesken on sittenkin mahdollista. Kyseessä ei ole aivan Platonin dialogeissa kuvatun Sokrateen käyttämä keskustelumetodi, vaan uuskantilainen muunnelma siitä. Saksalaista uuskantilaista filosofia Leonard Nelsonia (1882-1927) pidetään menetelmän isänä. Nykyiseen muotoonsa sitä ovat olleet kehittämässä erityisesti hollantilaiset filosofit Jos Kessels, Ida Jongsma ja Dris Boele.

Sokraattiseen elämäntapaan kuului asioiden jatkuva ihmettely ja ennakkoluulojen kyseenalaiseksi asettaminen. Sen mukaisesti myös sokraattisessa dialogissa tutkitaan perusteellisesti osallistujien käsityksiä ja arvostuksia, sekä etsitään perustavia taustaoletuksia joihin nuo käsitykset nojautuvat. Immanuel Kant korosti jokaisen oman itsenäisen ajattelun kehittämisen tärkeyttä. Hän kehotti ihmisiä ottamaan itsensä vakavasti ajattelevina olentoina, ja ajattelemaan itsenäisesti ja vapautumaan auktoriteeteista. Ajattelu alkaa epäilystä. Joka ei koskaan epäile, toistaa vain toisten sanomisia.

Tämän lähtökohdan mukaisesti Sokraattisessa dialogissa tarkastellaan jotakin yleistä filosofista kysymystä, kuten "Mitä on vapaus?" tai "Mitä on ystävyys?" tai "Mitä on mielenterveys?". Tämä tehdään kuitenkin yhden, osallistujilta saadun, konkreettisen esimerkin valossa. Koko ajan korostetaan osallistujien omaa kokemusta ja ajattelua - esimerkiksi filosofien siteeraaminen on kiellettyä. Kantilaiseen ongelmanasetteluun liittyy myös sokraattisen dialogin loppupuolella tapahtuva ryhmän yhteisten taustaoletusten ja premissien tutkiminen.

Mitä tällaiselta keskustelulta voi odottaa? Menetelmän kehittäjien mukaan sokraattinen dialogi voi auttaa meitä huomaamaan, että on mahdollista ajatella yhdessä toisten kanssa ja että on mahdollista saavuttaa yhteisymmärrys jostakin asiasta. Se voi auttaa meitä myös kommunikoimaan uusilla tavoilla, kuuntelemaan toisten ajatuksia, ottamaan huomioon erilaisia näkökulmia, tarkastelemaan omaa ajattelua kriittisesti sekä oppia pohtimaan vaikeaa ongelmaa perusteellisesti (sen sijaan että etsisi nopeita ratkaisuja). Osallistujat voivat myös oppia luottamaan omiin havaintoihinsa enemmän, tutustua yhteisiin taustaoletuksiin ja kehittää itsetuntemustaan.

Gerd Achenbach on ottanut selvän kannan oman filosofi-praktiikkansa suhteesta psykoterapiaan. Hän näkee filosofian terapian vaihtoehtona. Mitkä seikat erottavat nämä kaksi ihmisten auttamisen muotoa toisistaan?

Sokraattisen dialogin osalta Dris Boele on korostanut erilaisia tavoitteita. Kun terapia on yleensä (varsinkin lyhyemmät terapiat) ajankohtaisen ongelman ratkaisuun pyrkivää, ts. ongelma-keskeistä, filosofin praktiikka on totuus-keskeistä. Sokraattinen dialogi tähtää osallistujien käsitysten selkeyttämiseen ja tutkimiseen, ei suoranaisesti kenenkään osallistujan ajankohtaisen ongelman helpottamiseen. Silti se voi olla auttamistyön muoto esim. yrityskonsultaatiossa, jossa se voi edistää työryhmien sisäistä toimivuutta monin tavoin. Toinen seikka joka erottaa sokraattisen dialogin terapiasta, on se että dialogin puheenjohtaja on paljon vähemmän aktiivisessa roolissa kuin terapeutti.

Myös varsinaisen filosofisen auttamistyön tavoitteet eroavat terapian tavoitteista. Filosofit korostavat, että heidän keskeinen tavoitteensa on saada ihmiset ajattelemaan itse. Useimmat terapiat taas keskittyvät auttamaan ihmisten ajankohtaisten ongelmien ratkaisussa, koska sitä terapiaan tulevat asiakkaat yleensä toivovat. Achenbach on jopa antanut vastaanottotyötä tekeville filosofeille ohjeen, että ei pitäisi rynnätä ratkomaan ihmisten ongelmia:

- Älä anna neuvoja! Se, joka hakee neuvoja on jo osittain autettu - hän etsii sellaista minkä jo tietää.

Toinen keskeinen ero filosofin praktiikan ja psykoterapian välillä liittyy niissä sovellettavien keinojen erilaisuuteen. Filosofin työvälineitä ovat mm. looginen päättely ja argumentointi (perustelut ja vastaesimerkit), epäselvien näkemysten selkeyttäminen (käsiteanalyysi), sekä taustaoletusten ja lähtökohtien kyseenalaistaminen. Kaikkien näiden keinojen käyttöä on kuvattu osana filosofien praktiikkaa.

Esimerkiksi filosofi Ron Lahav on kuvannut analyyttisen filosofian menetelmien käyttöä filosofin praktiikassa. Eräässä esimerkissä hän kertoo noin 30-vuotiaasta naisesta, jonka ongelmana oli vaikeus päättää minkä elämänuran valitsisi. Hän oli kehittänyt itseään kolmella eri alueella, mutta nyt hän halusi valita niistä yhden johon keskittyä. "En tiedä mitä todella haluan?" ja "En tiedä mitä minun pitäisi tehdä?" kuvaili nainen tilannettaan. Filosofi totesi hänelle, että nämä ilmaukset viittasivat siihen, että jossakin olisi olemassa valmis totuus siitä mitä hänen tulisi tehdä. Siinä tapauksessa hänen ongelmansa olisi episteeminen: miten saada tieto tuosta kätketystä totuudesta? Jatkokeskustelu vahvisti, että filosofi oli oikeilla jäljillä. Sen jälkeen keskusteluissa tutkittiin valinnan käsitettä. Kävi selväksi että tuollaisen valmiin totuuden tavoittelu oli toivotonta. Viime kädessä jokaisen on tehtävä omat valintansa itse - omien arvostustensa pohjalta - sitä ei voi kukaan perustella järjellä tai logiikalla. Filosofi tapasi naista kuusi kertaa ja tapaamiset päättyivät, kun naisen edessä olevia erilaisia vaihtoehtoja oli pohdittu perusteellisesti.

Dris Boele on esittänyt kenties parhaan luonnehdinnan terapian ja filosofi-praktiikan erosta: perspektiivi johon asiakkaan ongelma asetetaan, josta sitä katsotaan, on erilainen. Ongelma nähdään erilaisesta näkökulmasta ja erilaiset ratkaisut tulevat mahdollisiksi.

Kenelle sitten voisi suositella filosofin vastaanottopalveluja? Tähän kysymykseen filosofit vastaavat eri tavoilla. New Yorkissa varovaisinta kantaa edusti Paul Sharkey Yhdysvalloista, jossa tiukka lainsäädäntö on lähes estänyt filosofisen vastaanottotoiminnan. Sharkeyn lista on lyhyt ja siihen ei kuulu yhtään varsinaista psykiatrista diagnoosia, vaan vain lievempiä esimerkiksi työelämässä tai ihmissuhteissa esiintyviä vaikeuksia. Monet konferenssiin osallistuvista vastustivat tällaista näkemystä. Israelissa toimiva Shlomit Shuster katsoi, että jos ihmiseltä riistetään oikeus filosofisiin keskusteluihin psykiatrin antaman diagnoosin takia, se ei ole vain lääketieteelistä ja psykologista paternalismia, vaan myös epäeettistä syrjintää.

Konferenssissa nousikin esiin monenlaisia syitä, joiden takia voi hakeutua filosofin vastaanotolle: esimerkiksi silloin jos on kysymyksiä elämän merkityksestä ja tarkoituksesta, jos on eettinen kysymys tai ongelma, jos on kokenut jotakin mitä ei ymmärrä, on kadottanut mielekkyyden ja vision elämästä, ihmissuhteista tai työstään, jos haluaa tutkia jotakin osaa persoonallisuudestaan, jos haluaa oppia tuntemaan itsensä paremmin. Toisten mielestä filosofi voi auttaa myös ihmissuhdeongelmissa, keski-iän kriisissä, jos on vaikeuksia tehdä valintoja tai ratkaisuja, jos on vaikeuksia työssä tai kotona, jos elämä tuntuu tarkoituksettomalta, jos masentaa tai ahdistaa.

MIKÄ ON TAVOITE

Mikä sitten pitäisi olla auttamistyön tavoitteena? "Se mitä asiakas haluaa" ei riitä vastaukseksi, sillä ammattiauttaja osallistuu joka tapauksessa tapaamisten tavoitteiden asettamiseen ja muovaamiseen. Kysymys on muotoiltava uudelleen: "Minkälaista apua vastuuntuntoisen ja ammattitaitoisen auttajan pitäisi suositella ja tarjota avun tarvitsijalle?" Ratkaisujen etsimistä ajankohtaisiin ongelmiin vai jotakin enemmän (esimerkiksi Achenbachin mukaisesti "perspektiivien laajentamista")? Kaikki ratkaisut, jotka näyttävät toimivan, eivät ehkä pidemmän päälle ole yhtä hyviä. Se että apua haetaan juuri tietyllä hetkellä voi olla myös merkki asiakkaan tarpeesta suurempaan suunnan muutokseen elämässään. Kenties hän on etsimässä autenttisempaa elämäntapaa tai uutta suuntaa elämälleen ja tarvitsee mahdollisuutta filosofisiin keskusteluihin.

Näkemyksiä siitä mitä filosofin praktiikan tulisi sisältää, on yhtä paljon kuin filosofejakin. Kenties tämä heijastaakin filosofian olemusta: kaikki on kyseenalaistettava. Jo Antiikin Kreikassa filosofeja nimitettiin termillä atopos eli "mahdoton luokitella".

Kirjoittaja Antti Mattila on kuntoutussäätiön tutkijalääkäri ja valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa, joka on monitieteellinen ja käsittelee psykiatrian ja filosofian yhteyksiä.